Vedenpaisumus

Lokakuun viimeinen viikonloppu, viimein tuli syksy, minun mittapuuni mukaan. Paikallisten mielestä ollaan siirrytty talveen. Minusta kesä jatkuu niin kauan kuin on aurinkoista ja yli 25 astetta lämmintä. Niin, katson syksyn alkaneeksi sateista. Sataa pari päivää putkeen. Ei mitenkään erityisen paljon, mutta ilmeisesti liikaa. Tunisialainen viemärijärjestelmä ei kestä vesimäärä. Ei ole kestänyt edellisenäkään vuonna, tai sitä edellisenä. Eikä kestä ensi vuonnakaan. (Loppuvathan Suomestakin tuulettimet kaupoista joka kesä. Joitakin asioita on vaikea korjata.) Muutaman tunnin sateen jälkeen osa kadunpätkistä on muuttunut suuriksi lammikoiksi, pari tuntia myöhemmin vettä on paikoin useita kymmeniä senttimetrejä. Jalankulku muuttuu mahdottomaksi, autot tappelevat vesimassoja vastaan ja osa kaupoista sulkee ovensa, koska asiakkaat eivät pääse ylittämään joiksi muuttuneita katuja, jotka johtaisivat liikkeisiin.

Kuntosalin pukuhuoneessa haisi pahalle, mutta näytti normaalille, kun saavuin. Spinning-tunnin jälkeen tilanne oli kuitenkin muuttunut hälyyttävästi huonompaan suuntaan: koko pukuhuoneen ja suihkutilan lattia oli viiden sentin vesikerroksen peitossa. Likaveden. Viemäri tulvi yli. Ja kyseessä oli tällä kertaa paikallisittain kallis paremman väen kuntosali. Alan ymmärtää entistä paremmin, minkä vuoksi täällä ei rakenneta puisia taloja.

Kumisaappaiden hankinta alkoi vaikuttaa hyvältä idealta. Tiedustelin paikalliselta kaverilta, mistä moisia jalkineita mahtaisi löytyä. Sain vastakysymykseksi hölmistyneen: ”Mitkä ovat kumisaappaat?” Jaha. Ei ehkä sitten kannata lähteä koluamaan kenkäkauppoja.

Mutta kuulemma asiat ovat täällä erittäinkin hyvin Egyptiin verrattuna, kertovat Kairossa asuneet kämppikset. Täällä sentään on viemäröintijärjestelmä. Kairossa sellaista ei ole laisinkaan, ja kun sataa, vedenpinta nousee ja nousee. Vesi ei imeydy minnekään, vain huuhtoutuu aikanaan pois. Tunisialaisia viemäreitä tulisikin kai kiittää siitä, että muutaman tunnin kurnuttelun jälkeen ne kuitenkin saivat putsattua kadut lähes kävelykelpoisiksi. Muutamaa päivää myöhemmin, sateiden tauottua, kadut ovat taas rutikuivia. Sadekuurot jättivät kuitenkin mitä ilmeisimmin jälkensä paikalliseen kasvustoon. Katuja reunustavat palmurivistöt eivät näytä pitäneen vesiryöpyistä - ne ovat alkaneet pudotella oksiaan. Kerran satun kulkemaan erään kahvilan ohi juuri, kun kadulla olevien pöytien ylle kaartuva palmu päättää luopua yhdestä oksistaan. Keskelle pöytää mäjähtää massiivinen palmunlehvä, joka särkee altaan kahvikupit ja levittää juomat ympäriinsä. Pahanonnen pöydässä istunut nuori nainen ryntää vihaisena sättimään kahvilanomistajaa, mutta tämä vain kohauttelee harteiltaan. Luonnonoikku, minkäs sille mahtaa. 

Ajantajuttomat

Täällä on enimmän aikaa tuntunut, että minut määritellään ja myös itse määrittelen itseni länsimaalaisuuden kautta. Viime aikoina olen myös yhä selvemmin huomannut, että tiettyjen asioiden suhteen merkittävä rajanveto on se, että olen pohjois-eurooppalainen. Ihmisten kanssa kulttuurikolahduksia aiheuttaa ylivoimaisesti eniten eräs aivan tietty käsite: ajantaju. ”Olen siellä kahdeksalta. Inchallah.” Lähdetään ensi viikonloppuna rannalle. Inchallah. ” Ei ei ei. Ei inchallahaa. Inchallah on takaportti. Inchallah on tekosyy. Inchallah oikeuttaa myöhästymään ja jopa jättämään ilmestymättä sovittuun tapaamiseen. Ichallah lupauksen perässä saa meidät säntilliset pohjois-eurooppalaiset näkemään punaista. ”Ei kahdeksalta inchallah, moneltako olet oikeasti täällä, moneltako?” ”Menemmekö rannalle vai emme? Minä haluan tietää nyt! Kyllä vai ei? Kyllä vai ei?”

Saippuaoopperaa suorana Tunisista: suomalais-brittiläis-tunisialainen seurue yrittää kokoontua illalliselle. Seurue on alkuillasta kahdessa osassa ja yrittää yhdistyä. Suomi-britti-akseli tivaa selkeää suunnitelmaa: missä nähdään ja milloin tarkalleen. Tunisialainen tiimi haluaa olla vetovastuussa, valitettavasti. Hiuksia repeytyy päästä ja jalat polkevat maata, kun britit ja suomalaiset yrittävät sulatella tunisialaisten suunnitelmaa, joka muuttuu viidettä kertaa tunnin sisällä. Mitä vikaa siinä ensimmäisessä versiossa oli? Miksei se ensimmäisenä ehdotettu ravintola kelvannut? Miten niin päätitte poiketa kaljalle tässä välissä? Me täällä odotamme teitä tumput suorina keskellä kaupunkia!

Mutta, kuten yksi briteistä huomauttaa, me aikanatsit olemme maailmassa vähemmistönä. Suurin osa kansoista suhtautuu aikaan joustavammin. Tapaamiset eivät ole minuutin päälle. Jonottaminen on ajanvietettä, ei ajanhukkaa. Julkisilla kulkuneuvoilla ei ole virallisia aikatauluja. Samainen britti kertoo että hänen etelä-afrikkalainen poikakaverinsa tarkistaa ajankulun ”fuzzy clock:ista”, joka rekisteröi kellonajan vain 15 minuutin tarkkuudella. Kello on siis joko tasan, vartin yli, puoli tai varttia vaille, muttei mitään näiltä väleiltä.

Kenen kuuluu mukautua? Pitääkö vieraitten hyväksyä täysimääräisenä isäntämaan käytännöt? Voisiko joku tulla edes hieman vastaan meitä joustamattomia kellon orjia, joille elämä on hauskaa vain, jos se on ennalta suunniteltua ja noudattaa aikatauluja?

Vihan päiviä, pelon hetkiä, osa 3

En uskonut, että tulisi kolmatta osaa. Mutta kai tässä maassa edelleen ainoa varma asia on jatkuva epävarmuus. Täällä kytee yhä kuin ruutitynnyrissä ja pieninkin liekki saa räjähdyksen aikaan. Väliaikaishallitus tekee aina jotain väärin. Joku sanoo jotain väärää. Saadaan selville, että joku on joskus tehnyt jotain väärää. Jonkun sanoja vääristellään. Milloin tämä loppuu? Oletteko te tunisialaiset koskaan tyytyväisiä mihinkään? Kun vaalit joskus pidetään ja hallitus muodostetaan, voin kertoa jo ennakolta, että ihan jokainen teistä ei tule olemaan ratkaisuun tyytyväinen. Jatkatteko silloinkin riehumista? Demokratia on sitä, että enemmistö saa tahtonsa läpi, ei sitä, että jokaikinen ja ainoa yksilö saa tahtonsa läpi. Anteeksi, olen vähän epäreilu. On teillä toki runsaasti oikeita syitä nousta barrikadeille. Mutta miksi menolla on tapana aina muuttua niin sekasortoiseksi?

Perjantaina, palatessani töistä, kotikatuni oli yllättäen täyttynyt mielenosoittajista. Saapuessani taloni eteen kadulla räjähtää kyynelkaasupommi ja ihmiset tunkeutuvat kaasua pakoon talomme sisäpihalle. Perässä ryntää muutama pampuin aseistautunut mellakkapoliisi, jotka ilmeisesti jahtaavat paria riehujaa. Parin tunnin ajan on rauhatonta, sitten hiljenee. Lähden ruokaostoksille, kaikki on rauhallista. Kun palaan takaisin vajaata puolta tuntia myöhemmin, on rauha on haihtunut. En pääse paria sataa metriä lähemmäs kotia, ihmismuuri tukkii tien. Kotini edusta on taas muuttunut taistelukentäksi mielenosoittajien ja poliisin välillä. Kotiinpaluu lähitunteina vaikuttaa utopistiselta ajatukselta. Soitan lähikulmilla asuvalle kaverille, ja päädyn majoittumaan hänen sohvalleen seuraavaksi yöksi.

Lauantaiaamu on rauhallinen, niinhän ne aamut olivat edellisenkin häslingin aikaan. Huligaanitkin tarvitsevat lepoa.

Lauantai alkuiltapäivä. Olen käynyt lenkillä ja olen juuri astumassa suihkusta, kun kämppis ryntää kiljuen omasta huoneestaan: ”Marjukka, sulje heti ikkunasi, ulkona on kyynelkaasua!” Toden totta, aivan parvekkeemme alapuolella on räjähtänyt kyynelkaasupommi. Kaasua on jo ehtinyt tunkea sisätiloihin avoimesta parvekkeenovestani. Hienoa. Loppupäivä kuluu jumissa sisällä. Talon kulmilla mielenosoitusmylläkät aaltoilevat. Välillä melu ja pauke kiihtyy ja kyynelkaasupommeja ammutaan lisää. Huolestuttavaa – ja raivostuttavaa – on se, että merkittävä osa mellastajista on pikkupoikia, joille tästä näyttää muodostuneen jännittävä leikki: viskotaan poliisia kivillä, juostaan naama virneellä karkuun kyynelkaasua.

Odotan iltaa, illalla odottaa ravintolareissu kaveriporukan kanssa. Pääsen pois vankilastani! Mutta mutta. Kello tulee kahdeksan, olen juuri lähdössä ovesta ulos, kun yksi kavereistani soittaa: on julistettu ulkonaliikkumiskielto yhdeksästä alkaen. Ei ole totta, ei ole totta. Avaan itsekin radion ja tarkistan uutissivustot: kyllä, kaikki mediat kailottavat ulkonaliikkumiskieltoa. Vankilaelämä jatkuu.

Ensimmäisellä kerralla, kun pääsin todistamaan levottomuuksia, tilanteessa oli jotain jännittävää ja kiehtovaa. Nyt tilanteessa on vain jotain äärimmäisen hermojaraastavaa. Ulkonaliikkumiskielto rajoittaa elämää. Iltaisin ei voi tehdä mitään. Kaupat sulkevat ovensa hyvin aikaisin, töiden jälkeen pitää valita, meneekö lenkille vai kauppaan, molempiin ei ehdi. Arabian kurssi on muuttunut puolta lyhyemmäksi normaalista, sillä opettajan pitää ehtiä viimeiseen bussiin, joka lähtee jo seitsemältä.

Jos tämä ei kohta lopu, minäkin olen valmis paiskomaan poliisia kivillä. Tulisi jotain sisältöä tähän elämään.

Kielipuoli

Tunisiassa on yksi virallinen kieli, arabia. Puolivirallisia kieliä on kuitenkin kaksi ranska ja tunisia, eli Tunisiassa puhuttu arabian muoto, joka eroaa jokseenkin merkittävästi klassisesta arabiasta. Klassista arabiaa käytetään virallisissa yhteyksissä, lehdissä ja radion ja television uutislähetyksissä.Tunisiassa puhuttu versio arabiasta on erittäin mielenkiintoista. Se on saanut runsaasti vaikutteita ranskasta, ja puhuessaan tunisiaa paikalliset tuntuvat ikään kuin poukkoilevan kahden kielen välillä: pari lausetta arabiaksi, muutama sana ranskaa väliin, sitten takaisin arabiaan. 

Tunisia on Ranskan entinen protektoraatti, ja tunisialaiset altistuvat ranskalle paljon voimakkaammin kuin suomalaiset altistuvat englannille tai ruotsille. Ranska on ensimmäinen vieras kieli kouluissa. Suurin osa kylteistä, yritysten nimistä, ulkomainoksista – toisin sanoen kaikesta tekstistä julkisilla paikoilla ja virallisissa yhteyksissä - on ranskaksi ja arabiaksi. Sanoma- ja aikakauslehtiä ilmestyy kummallakin kielellä, joskin voittopuolisesti arabiaksi. Suurin osa tunisialaisista osaakin ranskaa erinomaisesti ja useimmat korkeakoulutetut ovat täysin kaksikielisiä. Tosin, mitä alempi yhteiskunnallinen asema, sitä huonommin ranskaa osataan. Köyhin väestö ei yleensä osaa kieltä lainkaan. Monien taksikuskienkin ranska rajoittuu ilmaisuihin ”vasemmalle”, ”oikealle”, ”suoraan” - ja välillä näitäkin ohjeita pitää tehostaa käsimerkein. Lähes kaikki asiat saa kuitenkin yleensä hoidettua varsin mainiosti ranskaksi. Välillä tuntuu jopa mukavalta se, että puhekumppanina on itsekin ranskaa hiukan puutteellisesti puhuva henkilö – verrattuna ranskalaisiin, jotka nyrpistelevät jokaiselle väärin äännetylle tavulle ja pahimmassa tapauksessa jättävät täysin huomiotta (ja palvelutta!) henkilön, jonka ranskassa havaitsevat pienimpiäkään puutteita. Niin, kun kaksi vaillinaisesti ranskaa puhuvaa kielipuolta iskee päänsä yhteen, saadaan parhaassa tapauksessa tulokseksi ykkönen – täydellinen ymmärrys, kun molemmat tajuavat toisen yksinkertaista, suppeaa sanavarastoa pyörittävää kieltä. Välillä yhtälö tosin päätyy miinuksen puolelle – kumpikaan ei saa tolkkua toisen itsekeksityistä sanoista, raiskatusta kieliopista ja vahvasta aksentista.

Aloitin kuukausi sitten arabian kurssin arvostetussa Habib Bourguiban kielikoulussa. Kurssi on varsin suolaisen hintainen, 250 dinaaria. Summa on suurempi kuin minimipalkkaa nauttivan tunisialaisen kuukausiansio, joten mietin, miten paikallisilla on varaa tungeksia koulun oppitunneilla. Asiaan löytyy kuitenkin looginen selitys: ainoastaan arabian kurssit on hinnoiteltu pilviin, kaikkien muiden kielten opetus on hyvin kohtuuhintaista. Arabian kurssejahan tarvitsevat vain länsimaalaiset, ja heillä kyllä on varaa maksaa mitä hyvänsä. Korkeaa hintaa puolustaa tosin myös se, että opetus tapahtuu pienryhmissä. Erittäin pienissä. Minun ryhmässäni on itseni lisäksi vain pari muuta oppilasta. Kerran sain yksityistunnin, kun toiset oppilaat jättivät ilmestymättä paikalle.

Kurssilla tulee kummallinen tunne - kuin hyppäisin ajassa 20 vuotta taaksepäin ensimmäiselle luokalle, sillä tunnit kuluvat aakkosten opetteluun. Arabian kanssa alkuun pääseminen kestää tuskallisen pitkään. Aina ennen aloitettuani uuden kielen opinnot olen yleensä kuukauden jälkeen tuntenut jo tärkeimmät fraasit ja kieliopin alkeita. Nyt osaan kuukauden jälkeen puolet aakkosista. Piirrämme kutakin kirjainta loputtomana toistona harjoituskirjan sivuille, jotta käsi tottuisi uusien kirjaimien muotoon ja jotta silmä tottuisi tunnistamaan ne. Kerrankin vasenkätisyydestä on pientä hyötyä: oikealta vasemmalle kirjoittaminen tuntuu helpolta ja luontevalta, eikä kämmenselkä ole kirjoitusurakan jälkeen mustana lyijystä, kuten tavallisesti. Opetukseen lisää haastavaa ja autenttista (lue: hermojaraastavaa) vivahdetta se, että opettaja on päättänyt valita opetusmetodikseen kielikylvetyksen - hän puhuu enimmäkseen ja ensisijaisesti arabiaa, ja suostuu selittämään asiat ranskaksi vasta, kun noin viidennen kerran, jo kohtalaisen turhautuneena, protestoin, ettei minulla ole minkään maailman arvausta siitä, mitä hän juuri pyysi minua tekemään.

Muutama arabian sana ja fraasi on aakkosten lisäksi tarttunut mieleen. Saan lähes säälittävän suurta tyydytystä, kun ymmärrän television uutistenlukijan tervehdyksen, tai sen, että torimyyjä kauppaa neljää appelsiinikiloa dinaarilla.

Ystävämme alkoholi ja sen tunisialaiset sovellukset

Luulitko, että alkoholin ostaminen on Suomessa turhan monin säännöin ja lakipykälin mutkistettua? Luulit väärin. Vieraile muslimimaassa ja saat uutta perspektiiviä asiaan.

Alkoholin hankkimiseen ja käyttöön liittyy täällä joukko mielenkiintoisia kommervenkkejä. Islam kieltää alkoholin käytön, ja monissa muslimimaissa alkoholia ei ole lainkaan tarjolla, tai sitä tarjoillaan ainoastaan suurissa kansainvälisissä hotelleissa ja ainoastaan turisteille. Tunisia on tämänkin asian suhteen vapaamielisin muslimimaa, minkä vuoksi juurikin se on varsin suosittu matkailumaa muiden arabien keskuudessa.

Periaatteessa alkoholia myydään tavallisissa supermarketeissa. Mutta. Vain osa kaupoista pitää alkoholia valikoimissaan. Viinit ja kaikki sitä vahvempi on kauppojen hyllyillä muiden tavaroiden lomassa, mutta olutta pitää jostain syystä piilotella ja sen myynti tehdä mahdollisimman hankalaksi. Kaljaa voi ostaa vain erillisistä synkistä ja rähjäisistä parakeista markettien ulkopuolelta. En ole koskaan käynyt moisessa rakennelmassa, sillä A varoitti, että kyseessä on taas yksi niistä paikoista, joihin naisen ei oman turvallisuutensa nimissä kannata astua. En tosin ole edes onnistunut paikallistamaan ainoatakaan näistä parakeista, ne on huolellisesti kätketty. Niin, onhan se 4,7% olut tietysti paljon suurempi turmellus kuin 40 % vodka... Supermarketeissa jokainen viini- ja viinapullo on varustettu varashälyttimellä.

Perjantaisin, muslimien pyhänä päivänä, alkoholia ei yleensä saa ostettua lainkaan. Alkoholihyllyt on sillon lukittu. Poikkeuksen muodostaa Jätti-Carrefour keskustan ulkopuolella, siellä alkoholi on sijoitettu erilliseen huoneeseen kaupan sisällä. Ovella seisoo kädet puuskassa vartija, ja perjantaisin sisään päästetään vain ulkomaaneläviä; alkuperänsä voi joutua todistamaan passia vilauttamalla.

Alkoholia ei myöskään ole suotavaa kuljettaa näkysällä. Kassista pilkottava viinipullo katkaisee yleensä matkanteon taksilla. Alkoholia käytetään, mutta käytöstä on parasta vaieta. Suljettujen ovien takana viina kyllä virtaa varsin vuolaasti. Baareissa juomatarjoiluille ei ole minkäänlaisia rajoituksia. Siinä missä suomalainen juottolaitos suostuu myymään asiakkaalleen yhden alkoholiannoksen kerrallaan, tunisialaisessa ravintelissa pöytäämme tyrkätään illan aluksi - pyytämättä - sangollinen olutpulloja (olutmäärän mittana ”kori” on täällä tuntematon suure). Pulloja myös kannetaan eteemme illan mittaan jatkuvasti lisää – edelleen pyytämättä. Tätä voisi melkein pitää juomiseen rohkaisemisena. Illan lopuksi pöytäseurueellemme lätkäistään lasku kuluttamastamme alkoholimäärästä -  mielestäni on varsin hövelisti yläkanttiin ammuttu arvio.

Sitä luulee jo olevansa aikuinen ja olevansa vapaa päättämään missä, milloin ja minkälaisessa seurassa aikansa viettää. Täällä nuorille naisille tahtoo kuitenkin ilmaantua peräänkatsojia, aivan kutsumatta. Talomme isännöitsijä, kämppiksen arvion mukaan ”noin 750-vuotias pappa”, vahtii ilmeisen tarkasti jokaisen asukin tuloja ja menoja. Eräänä sunnuntaiaamuna sain ukilta läksytyksen. Vanhan herran ranska on kovin summittaista, eikä hampaaton suu tuota järin selkeitä äänteitä, joten suurin osa papatuksen sisällöstä meni ohitse. Poimin kuitenkin litanian seasta lauseen ”neiti palasi viime yönä kovin myöhään kotiin”. Puhetta säestettiin sormea heristelemällä, joten ei jäänyt suuresti tulkinnanvaraa siitä, mitä mieltä isännöitsijä oli edellisillan baarireissustani.

Kuvallista todistusaineistoa

Ensiksi katukuvaa tästä kotikulmilta. Näitä tankkereita ja piikkilankoja on tosiaan yhä vähän siellä sun täällä. Joskus saa kuvata, joskus ei.















Sitten räpsyjä Medinasta eli vanhasta kaupungista, joka muuten on pikkukatujen loppumaton labyrintti. Eksyn joka kerta, kun sokkeloon astun, ja joudun kysymään neuvoa löytääkseni ulos. Näyttääpä tuonne tosin eksyvän moni paikallinenkin. Ainakin päätellen siitä, miten huonosti ja suorastaan harhaanjohtavasti minua useimmiten ohjeistetaan kysyessäni reittiä ulos. 

Kaduilla on kaikenlaisia kauppiaita. Päivä päivältä enemmän. Kotikatuni on välillä muuttunut markkina-alueeksi, jonka tungoksen läpi ei tahdo päästä kulkemaan. Kaikkea on tarjolla: meikkejä, hajuvesiä, tupakkaa, vaatteita, kenkiä, kodinkoneita ja pieniä sähkölaitteita, astioita, koruja, naksuja ja snaksejä. Kaikki aivan ehtaa merkkitavaraa. Ihan totta. Älkää yhtään epäilkö siellä. 10 senttiä on aivan käypä hinta L'Orealin meikkikynästä ja kolme euroahan ne Bossin hajuvedet yleensäkin maksavat.

Mutta nämä varsinaiset ruokamarkkinat. Oih, ne ovat niin ihania! Ja niin kauniitakin, miten hedelmät ja vihannekset on pinottu värikkäiksi torneiksi.

Yksi otos Parc de Beldeverestä, jossa käyn juoksemassa. Kävin juoksemassa. Jonka ympäri juoksen nykyään. Pysytellen pääkaduilla, joilla on aina liikennettä. Koska Belvereden sisäosiin ei kuulemma kannata yksinäisen naisihmisen missään tapauksessa tunkeutua, kerrottiin minulle parisen viikkoa sitten. En uskonut, kunnes sitten menin sinne kamerani kanssa ja huomasin, että huhuissa saattaa olla perää. Sen vuoksi vain yksi kuva Beldeverestä.

Lopuksi vielä: Sidi Bou Said. Ihana, kaunis, aurinkoinen, idyllinen Sidi Bou Said Välimeren rannalla, parinkymmenen kilometrin päässä Tunisin keskustasta. Turistialuetta, ja sitä ei voi olla huomaatta. Matkamuistokrääsän kauppaajia kaikkialla, myös muutamia punakoita shortseissa ja t-paidoissa kulkevia länsimaalaisia. En ikinä kulkisi shortseissa täällä keskustassa. Tuskin näissä turistikylissäkään. Tai, noh. Täytyy katsoa, mitä tapahtuu, kun lämpö nousee lähemmäs neljääkymmentä.

Villieläimiä / villiä elämää

Tunis on kyllä ylivoimaisesti moni-ilmeisin kaupunki, missä olen koskaan käynyt. Olihan Pariisissa paljon nähtävää ja eri kansalaisuuksien kansoittamia ja omannäköisikseen muokkaamia kaupunginosia, mutta suun aukiloksauttavia kokemuksia kertyy täällä paljon huimempaa vauhtia. Suhteellisen pienelle alueelle mahtuu suhteettoman suuria eroja elintasossa ja -tavoissa – ainakin tällaisen lintukodossa kasvaneen näkökulmasta. Muutaman korttelin päässä keskustan pääkadusta ja sen varren pikkuputiikeista ja siisteistä kahviloista on lähes slummimainen kortteliviidakko, jonka kadut ovat päällystämätöntä hiekka-mutavelliä ja ajalehtivat jätteitä. Homoseksuaalisuus on Tunisiassa rikos, mutta taannoisella baarivisiitillä tuijotin monttu auki, miten paikallinen gay-yhteisö biletti vailla pienimpiäkään estoja.

Tunis on kaupunki, mutta sellaiseksi vielä riemukkaan vahvasti kosketuksissa maaseudulliseen puoleensa. Kaupungin pääkaduilla huristelee traktoreita sulassa sovussa muun liikenteen kanssa. Paikalliset eivät juuri harrasta lemmikien pitoa, mutta villejä ja puolivillejä eläimiä piisaa senkin edestä. Keskusta-alueella näkee kissaemojen kuljettavan poikasia suussaan katujen yli ja kanojen juoksetelevan porttikongeissa. Eniten kuitenkin hölmistyin, kun ensimmäistä kertaa – edelleen keskustassa - törmäsin lampaaseen, joka rauhallisena mussutteli ruohoa pienellä nurmiläntillä autojen välissä.

Oma vllieläinlajinsa ovat myös paikalliset miehet, valitettavasti. Olenkin jo viitannut aiheeseen aiemmin, ja siitä myös riittää materiaalia. Yritän olla avarakatseinen, muistuttaa itseäni, että asiat nyt vain toimivat täällä eri tavoin, mutta välillä tekee mieli potkia, lyödä ja kirkua. Ei sillä, että koskaan olisin joutunut mihinkään vaaralliseen tai oikeasti ahdistavaan tilanteesen, enkä ole kuullut, että kukaan muukaan olisi, aina tuo huomio on jäänyt puheiden asteelle. Tämä on vain tätä jatkuvaa suun maiskauttelua, kun kuljen ohitse, ”madame, mademoiselle, salut, bonjour, ça va, hello, mistä neiti on, puhutteko ranskaa, englantia...” Vaaleakutrisella kämppiksellä on vielä vaikeampaa. Hintaa on häneltä kysytty useampaan otteeseen. Ehdin jo eilen huojentuneena todeta, että onneksi minua ei sentään olla moisilla asioilla lähestytty – kunnes tänä sunnuntaiaamuna sain osani tästä kunniasta. Ei, en ollut palaamassa kotiin pitkään venähtäneeltä yöjuoksulta homssuisen näköisenä. Olin menossa läheiseen anglikaaniseen kirkkoon englanninkieliseen jumalanpalvelukseen, varsin konservatiivisesti pukeutuneena.