Lauantaina on tarkoitus treffata keskustassa tutun tuttu, joka on työmatkalla Tunisissa eikä tunne lainkaan paikkoja. Olemme sopineet kohtaavamme suuren katedraalin edessä. Tapaan tyypin ensimmäistä kertaa, enkä tiedä, miltä hän näyttää. Vilkuilen ympärilleni ja mittailen ohikulkijoita bongatakseni joukosta eurooppalaisen näköisen ihmisen. Virhe! Virhe! Jokainen lähialueen herrashenkilö alkaa uskotella itselleen, että yritän tiirailullani ottaa kontaktia juuri häneen. Tutuntuttu saapuu lopulta pelastamaan minut sitkeimmän liimautujan kynsistä. Kolmen viikon maassa asumisen jälkeen en vielä ole kummoinen opas, mutta saamme kuitenkin iltapäivän kulumaan vanhan kaupungin sokkeloissa.
Enimmäkseen olen jo oppinut tuijottamaan kaduilla kulkiessani jotenkin sumeasti samanaikaisesti sekä eteenpäin että en-minnekään niin, ettei kukaan pysty poimimaan katsettani. Siitä on tullut jo automaattinen toimintamalli.
Tuijotus ja suoranainen vartalon mittailu on aivan häpeämätöntä ja suoritetaan ilman minkäänlaisia peittely-yrityksiä. Suomalaismiehet tarvitsevat mäyräkoiran verran rohkaisua ennen kuin saavuttavat vastaavan estottomuuden tilan. Etenkin juoksulenkeillä tuntuu, että muutun eläväksi maalitauluksi. No, siitä saan kyllä kaikessa todenmukaisuudessa syyttää myös itseäni. Täällä juuri kukaan muu ei juokse. Ei ainakaan ainoakaan nainen. Parc du Beldeveressä olen kohdannut muutaman muun lenkkeilijän, (Tähän mennessä noin kymmenen. Käyn puistossa noin viisi kertaa viikossa. Lienee pätevää päätellä, että juoksun suosio on marginaalista.) mutta kaduilla hedelmäkojujen ja jalkakäytäville parkkeerattujen autojen seassa ei kyllä kukaan muu hyppelehdi. Pikkulapset osoittelevat ja kikattavat. ”Katso, hassu täti!” Jotkut vanhemmat naiset kurtistelevat kulmiaan. Ehkä lenkkeilyni aiheuttaa heissä yhtä paljon pahennusta kuin hunnutetut naiset tiettyjen suomalaisten keskuudessa. Miesten huomio ei jää yhtä vaivihkaiseksi. Siunatut kuulokkeet! Ne sentään suodattavat enimmät mölyt. Vähän väliä joku kuitenkin katsoo asiakseen töötöttää perääni tai pistää päänsä auton ikkunasta ja huudella jotakin. Pitäisikö tästä olla imarreltu? Herra Torvi, mitä kuvittelet kakofoniallasi saavuttavasi? Että minä torven sulosointujen hurmaamana pysähdyn paikoilleni ja pyydän päästä kyytiisi? Onko näin joskus tapahtunut jollekin? Kiertääkö tunisialaisten miesten keskuudessa urbaanilegenda eurooppalaisesta naislenkkeilijästä, joka kerran antautui lähempään tuttavuuteen kera torvensoittajan, ja nyt jokainen autoileva uros tämän rohkaisemana ajattelee, että aina kannattaa yrittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti