Jaksan jatkuvasti ihmetellä, miten asiat ylipäätänsä saadaan hoidettua tässä sekamelskassa, ja miten ihmisiä ei kuole jatkuvalla syötöllä liikenteessä. Suomalaisella mittapuulla liikenne on surmanloukku, eikä mikään määrä poliiseja ehtisi kirjoittaa riittävästi sakkolappuja kaikille sääntöjen rikkojille. Ruuhka-aikoina risteyksissä on sentään liikennepoliiseja ohjaamassa kulkua – niistä liikennevaloistahan ei kukaan piittaa, joten välillä tarvitaan omatoimisesti ajatteleva olento tuomaan edes pientä tolkkua sirkukseen. Tarpeettomia turvallisuustoimintoja yritetään kollektiivisesti kitkeä. Turvavyön käyttö esimerkiksi. Likaisuudesta huolimatta olen yleensä yrittänyt kiinnittää turvavyön takseissa. Taksikuskit kuitenkin tuntuvat vastustavan tällaista turvallisuushakuisuutta: ”Ei ei ei, jättäkää se vyö rauhaan!” Jalankulkijana on piinallista ylittää suurempia katuja. Jos autoilijat huomaavat ylitysaikeesi, ei kukaan lähde joviaalisti hiljentämään vauhtia ja antamaan tietä, ei, vaan sen sijaan kaasu lyödään pohjaan: ”Uskallakin astua siihen kadulle! Minulla on peltikuoret, sinulla ei, joten minä menen ensin!”
Jos jotain täytyy saada tehtyä tai jos jotain on pielessä, se luvataan yleensä hoitaa ”demain inshallah” - huomenna, jos jumala suo. Kovin usein vain ei näytä suovan. Kärsivällisyys on hyve, ja täällä usein koetuksella.
Toimistorakennuksemme isännöitsijällä on aivan oma koodikielensä. Kun ensimmäistä kertaa jouduin soittamaan hänelle (vessan lattia oli selittämättömästä syystä täyttynyt vedestä), paukautti herra oitis puhelimeen: ”J'arrive tout de suite”, tulen heti. Menin tyytyväisenä kehumaan työkavereille isännöitsijän lupausta – ja kohtasin huokauksia ja silmien pyörittelyä. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin olen oppinut, että herra isännöitsijä lupaa joka kerta hoitaa ongelman ”tout de suite”, samantien, mutta tuo "tout de suite” voi tarkoittaa yhtä hyvin varttituntia kuin kolmea viikkoakin. Ja niitä ongelmia kyllä riittää. Toimisto sijaitsee uudessa ja modernissa, isoin rahoin rakennetussa talossa, mutta silti pari kertaa viikossa joku paikka pettää. Tähän mennessä olen päässyt todistamaan niin vessan kuin keittiönkin putkien vuotavan, ulko-oven kahva on irronnut, ikkunat päästävät sateella veden sisälle, parvekkeen ovi on lakannut sulkeutumasta ja sähköt ovat katkenneet kahdesti.
Ja silti – taksilla ja muilla kulkuneuvoilla on aina päässyt perille. Aina joku väistää viime hetkellä, eikä hipaisuja lasketa. Jokainen rikkoutunut paikka on korjattu ja asiat hoidettu. Ei tämä ole takapajula. Asiat vain ottavat aikansa ja kulkevat omia reittejään, ne ovat inshallah, inshallah. Jumalan käsissä. Kyllä ne lopulta aina hoidetuiksi tulevat. Onko se kohtalonuskoa? Asioiden ja elämän heittämistä jumalan käsiin? Vai oman vastuun pakoilua? Ehkä Herra sitten lopulta pitää omistaan huolen. Ottamatta kantaa siihen, minkä kirjan kuvailema Herra on kyseessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti