On tuntunut turhalta kirjoittaa mitään viikonlopun jälkeen. Koska mitään ei ole tapahtunut, mitään, mikä olisi verrattavissa noihin tapahtumiin. Tavallisen laimeaa arkea vain. Kuulostanko pettyneeltä? Olisinko toivonut, että levottomuudet jatkuvat? Joku pieni osa minussa olisi. Ymmärrän nyt E:tä, joka viikonlopun aikana puski kerta toisensa jälkeen mellakoiden keskiöön ottamaan kuvia. Ymmärrän toimittajia, jotka vuodesta ja kriisistä toiseen haluavat matkustaa keskelle sotia ja hävitystä. Rauhattomuudessa ja vaarassa on jotain päihdyttävää. Jotain, mikä saa unohtamaan kaikki turhanpäiväiset murheet, jotain, mikä nostaa päällimmäiseksi humalluttavan elämänhalun – ja kiitollisuuden siitä, että lopulta selvisi kaikesta naarmuitta. Mutta ei, älkää pelätkö, en minä halua lähteä tunkemaan itseäni uudelleen surman suuhun. En tietenkään toivo, että lisää ihmisiä loukkaantuu tai kuolee. Totean vain, että ymmärrän nyt niitäkin hurjapäitä, jotka jatkuvasti asettuvat vaaroille alttiiksi. (...vuodattaa yltäkylläisyydessä ja pumpulissa kasvanut länsimainen kakara, joka nyt ensimmäistä kertaa on päässyt näkemään vilauksen elämän raadollisemmista kasvoista...)
Sunnuntain jälkeen on tosiaan ollut rauhallista. Keskustassa telttailee vielä muutaman tuhannen hengen joukko mielenosoittajia, mutta nämä ihmiset ovat koko ajan tuoneet esille rauhanomaisuutensa ja tehneet selvän pesäeron viime viikonlopun mellakoissa riehuneisiin nuoriin, joista osa viis veisasi poliittisista tavoitteista ja käytti mielenosoituksia vain tilaisuutena riehua ja rikkoa paikkoja. Huomautettakoon, että kaikki kähinä keskittyi hyvin pienelle alueelle, ja minä päädyin mukaan täyteen pyöritykseen vain siksi, että asuntoni sijaitsee lähellä Tunisin hallinnollista keskustaa, jonka rakennuksia mielenosoittajajoukot luonnollisesti piirittivät. Esimieheni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, oli säilynyt autuaan tietämättömänä kaikista hämmingeistä aina siihen asti, kunnes oli sunnuntai-iltana sattunut avaamaan uutiskanavan. Tuolloin sainkin hätäisen tarkistuspuhelun – olenko edelleen yhtenä kappaleena. Kyllä, kaikki raajat tallella, pää vain käy hiukan ylikierroksilla. Kerrottuani viikonlopun seikkailuistani sain kunnon läksytyksen: minkä takia piti lainkaan poistua neljän seinän sisältä kun ulkopuolella rätisi? Niin. Totta puhuakseni. Juuri siksi. Kielletty hedelmä. Ja myös siksi, etten halunnut lukita itseäni kaiken tämän ulkopuolelle. En halua elää kuplassa, jonka sisällä on vain putipuhtaita katuja ja saudirahoilla rakennettuja villoja ja muita rikkaita eurooppalaisia.
Väliaikaishallituksesta on eronnut ministeri toisensa jälkeen. Maassa alkaa olla paha valtatyhjiö, eikä kukaan ole erityisen innostunut ottamaan vastaan epäkiitollista pestiä väliaikaishallituksessa. Kun tähän lisätään vielä pakolaiskriisi Libyan rajalla, voidaan sanoa, että maa kulkee tällä hetkellä hyvin hoippuvin jaloin, eikä kukaan pysty ennustamaan, mihin suuntaan asiat kehittyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti