Lento Tunisiin on kovin vähäväkinen. Koneen paikoista vain vajaa puolet on täytetty. Sää on häikäisevän aurinkoinen ja ohut takkikin tuntuu välillä liialliselta.
A on minua vastassa kentällä ja neuvottelee taksin. Luojan kiitos, etten joudu tekemään tätä ensimmäistä taksimatkaa yksin! Kuski yrittää pyytää törkeää ylihintaa luokitellen meidät turisteiksi, joilla ei ole käsitystä paikallisesta hintatasosta. Kun A huomauttaa, että asuu Tunisissa ja tietää taksimatkan käyvän hinnan, kuski yrittää inttää, että koska turistit ovat kadonneet, ovat taksit hätää kärsimässä ja joutuvat veloittamaan enemmän. Yksin en varmasti olisi kehdannut ja osannut hanata vastaan, mutta siihenkin pitäisi kai tottua, ettei joudu jatkuvasti huijatuksi.
Asunto on mukava, ei suomalaista tasoa, muttei kyllä huonompikaan kuin viimeisin koppero, jossa Ranskassa taannoin asuin. Huoneet ovat korkeita, parvekkeelle antavat ranskalaistyyppiset ovet, ja talo on koristeellisine parvekekaiteineen ja seinäreliefeineen muutenkin hyvin samanlainen kuin monet rakennukset Ranskassa.
Käymme A:n kanssa syömässä ja hankkimassa minulle tunisialaisen prepaid-kortin. Edelleen, luojan kiitos, että hän on mukana, en olisi mitenkään osannut itse suunnistaa vieraassa kaupungissa. Puhelinkaupan myyjä kertoo, että olen ensimmäinen liikkeessä asioiva ulkomaalainen moneen viikkoon.
Lähden ruokaostoksille, A on näyttänyt minulle parin sadan metrin päässä sijaitsevan ruokakaupan aiemmin. En löydä sitä. Kierrän lähikorttelit ympäri useaan kertaan, mutta ainoakaan putiikki ei muistuta elintarvikeliikettä. Asian diagnosoinnissa on tosin omat ongelmansa. Monien myymälöiden nimet on kirjoitettu arabiaksi, eivätkä ranskankieliset liikelogotkaan kuulosta tutuilta. Hyvin pian joudun lopettamaan myös avoimen tutkailun ympäriinsä, sillä liian moni paikallinen mies näyttää pitävän sitä seuranhakueleenä. Katse varpaissa on hankala havainnoida ympäristöä tehokkaasti. Vihdoin silmiini osuu jotain tuttua: Monoprix! Halleluja, ranskalaisesta ketjusta ainakin löydän tuntemiani elintarvikkeita. Mutta ilo on hivenen ennenaikaista. Innostun pyörittelemään ja ihmettelemään kummallisia tuotteita ja vieraita hedelmiä liian pitkäksi aikaa – myyjät heittävät minut pihalle sulkeutuvasta kaupasta, enkä ehdi napata mukaani kuin pussin tomaatteja.
Yhtäkkiä kadulla nousee suuri huutomyrsky. Kiljunta ja vislaukset ovat selvästi riemukkaita, mutten ymmärrä arabiankielisestä melusta kuin nimen ”Mubarak”. Kotiin palattuani vilkaisen uutiset ja saan varmistuksen aavistukselleni: tunisialaiset iloitsivat, kun myös egyptiläiset saivat viimein tahtonsa läpi.
Kämppikseni C:n kaveri, poika, jonka nimen unohdin heti sen kuultuani, on kylässä ja tarjoutuu lähtiessään opastamaan minut tuohon lähikauppaan, jota en kyennyt omatoimisesti jäljittämään. Huomaan saman kuin aiemmin päivällä A:n kanssa kaupungilla liikkuessani: tuntemattomien miesten tuijotus ja huudot vähentyvät huimasti, kun rinnalla kulkee mies. Tähän tottuminen tulee olemaan vaikeaa. Totta pirussa se ärsyttää, ettei voikaan toimia kuten aina ennen. Viivyn kaupassa kymmenisen minuuttia, tullessani ulos on kirkas päivä muuttunut pimeäksi yöksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti