Vihan päiviä, pelon hetkiä

Mielenosoitukset alkoivat eilen iltapäivällä. Tunisialaiset haluavat, että väliaikaisesta hallituksesta lähtevät viimeisetkin ministerit, jotka olivat vallassa Ben Alin aikaan. He eivät usko, että vaaleista tulee demokraattiset, mikäli niitä järjestämään pääsevät vanhan vallan partasuut. Ensimmäiset merkit rauhattomuudesta saamme perjantaina iltapäivällä lähtiessämme E:n kanssa töistä ja kalastellessamme taksia. Kertoessamme taksikuskille, että olemme menossa keskustaan hän heittää meidät pois kyydistä sanoen, että keskustassa on ongelmia, hän ei mene sinne, eikä kehota meitäkään menemään. Seuraava taksi suostuu kuljettamaan meidät kotikulmille, mutta koko keskusta on niin ruuhkainen, että matka kestää epätavallisen kauan.

Myöhemmin illalla, ollessani matkalla kaupasta kotiin, kämppis soittaa ja kysyy missä olen. ”Jos olet keskustassa, niin tule heti pois, siellä on ammuttu kyynelkaasua ja ihmismassat juoksevat karkuun." Olen onneksi jo kotiovella ja tulossa toisesta suunnasta, joten keskustan levottomuudet jäävät minulta näkemättä. Koko illan tosin kuulen, kuinka helikopterit pörräävät keskustan yläpuolella ja kaduilta kuuluu pieniä räjähdyksiä, ilmeisesti papattien aiheuttamia.

Seuraavana aamuna tilanne on kuitenkin rauhoittunut. Kiertelen aamupäivällä kaupungilla. Palatessani kotiin puoli kahden aikaan tilanne on vielä aivan rauhallinen, mutta huomaan, että keskustaa kohti vaeltaa paljon ihmisiä. Olemme suunnitelleet menevämme E:n ja H:n kanssa lyhytelokuvafestivaaleille keskustaan kolmen aikaan. Kadulla, jolla meidän piti tavata, on suuri joukko mielenosoittajia, ja yhtäkkiä sekaamme ammutaan kyynelkaasupommeja. Mielenosoittajat lähtevät juoksemaan karkuun. Minä ja E kaivamme kameramme esille - kun nyt kerran olen tapahtumien keskipisteessä, voin napata tästä pari otosta. Mielenosoittajat ympärillä kannustavat: ”Hyvä, ottakaa kuvia, tämä pitää saada tallennettua, tästä pitää kertoa maailmalle!” Moni on verhoutunut punaiseen Tunisian lippuun. Kuvausinnossani saan kuitenkin osani kyynelkaasusta, joka polttelee ja kirvelee keuhkoja ja naamaa. En ole ensikertalaisena osannut suojautua. Olo muuttuu horjuvaksi, pyörryttää. Pari nuorukaista ryntää luokseni, he valelevat naamani Coca-Colalla ja sitruunamehulla ja patistavat minut juomaan hiukan limsaa. Nuo toimenpiteet kieltämättä helpottavat oloa hiukan. Lähden hoippumaan takaisin asuntoani kohti. Joukkoon ammutaan lisää kaasupommeja. Alan kaivaa kameraani uudelleen esille, mutta joku sivullinen, joka ymmärtää heikon kuntoni paremmin kuin minä itse, ohjaa minut syrjään, kehottaa jättämään kuvaamisen ja siirtymään turvaan. Kotimatkalla pari poliisiautoa ajaa ohi, ja kuulen niistä laukauksia, luultavasti kumiluodein ammuttuja varoituslaukauksia. Kotona peilin edessä huomaan, että kyynelkaasu on saanut silmäni vuotamaan ja naamani punalaikukkaaksi.

Lähden saman tien ostamaan ruokaa, sillä arvelen, että levottomuuksien lisääntyminen saa kaupat nopeasti sulkemaan ovensa. Toden totta, ehdin tuskin astua supermarkettiin, kun taustamusiikkina soinut radio sammutetaan ja kaiuttimista aletaan patistella asiakkaita kassoille. Kassoilla on ylimääräistä työvoimaa pakkaamassa asiakkaiden ostoksia, jotta kauppa saadaan tyhjäksi mahdollisimman pian.

E on uskaltautunut kameroineen uudelleen väkijoukkoon ja törmännyt järkyttävään näkyyn: poliisi on siirtynyt kumiluodeista oikeisiin ammuksiin. Mielenosoittajia on luokkaantunut ja muutama kuollut, E pääsee kuvaamaan yhtä menehtyneistä. Itse olen istunut huoneessani monta tuntia, ei tule mieleenkään poistua ulos. Ikkunan takana säksättävät helikopterit ja pieniä räjähdyksiä kuuluu koko ajan, samoin huutomyrskyä. Karmivaa kyllä, nämä räjähdykset ovat taatusti lähtöisin jostain voimallisemmasta kuin paukkupommeista. Vielä muutama tunti sitten meteli nousi silloin tällöin ja mennessäni parvekkeelle katsomaan näin ihmisiä juoksemassa pakoon – kyynelkaasua, poliisin luoteja, en ole varma. Nyt poliisi on ilmeisesti onnistunut ajamaan mielenosoittajat kauemmaksi keskustasta, sillä lähikaduilta ei enää kuulu mekastusta.