Vihan päiviä, pelon hetkiä, osa 2

Sunnuntaiaamuna, huonostinukutun yön jälkeen, uskaltaudun työntämään nenäni kadulle. Edellisiltainen kaaos on laantunut ja liikkeellä on ihmisiä tutkailemassa hävityksen jälkiä. Ja hävitystä tosiaan on tapahtunut. Keskustassa on useita poltettuja autoja, osa savuaa yhä. Monet kadunpätkät ovat mustuneet, erilaisten polttotoimenpiteiden jäljiltä. Ilmassa on savun katkua. 

Palaan hetkeksi takaisin asunnolleni, mutta puolen päivän aikaan yritän lähteä noutamaan pyykkejä pesulasta, jonne jätin ne edellisenä päivänä. Pesula sijaitsee toisella suunnalla kuin keskusta-alue, jonne levottomuudet ovat keskittyneet, joten uskon siellä pistäytymisen sujuvan ongelmitta. Olen kuitenkin ehtinyt vain korttelin päähän asunnostani, kun näen ihmismassan ryntäävän minua kohti ja kuulen ammuskelun ääntä. Mies tarraa käsivarteeni ja riuhtoo minut mukaansa: ”Nopeasti, neiti, juoskaa nopeampaa! Äkkiä pois tältä kadulta!” Pingon paniikinomaisesti poispäin asunnoltani, takaa kuuluu jonkinlaisten panosten rätinää. En tiedä aseista ja sotimisesta mitään, joten en osaa edes arvata, minkälaisia ammuksia pakenin. Tuskin nyt tappavia luoteja kuitenkaan. Pysähdyn ihmisten mukana seuraavalle kadunpätkälle odottamaan tilanteen laantumista. Muutaman minuutin kuluttua kotikatuni on rauhoittunut, ja luikin takaisin asunnon suojiin. Järkytys purkautuu itkukohtauksena. Räjähdyksiä, mekkalaa ja ammuskelua kuuluu kaduilta koko ajan. Myös helikopterit tuntuvat lentävän yhä matalammalla.

Muutaman tunnin päästä lähikadut vaikuttavat rauhoittuneen, ihmisiä kulkee niitä pitkin normaalin oloisina, bongaan pari lapsiperhettäkin. Selvä, jos ihmiset uskaltavat viedä lapsiaankin tuonne, kyllä minäkin voin mennä noutamaan ne pyykkini. Asuntoni edessä pälyilen hermostuneesti ympärilleni ja mietin, uskallanko sittenkään lähteä. Ohitseni kulkee huivipäinen nainen, joka huomaa ahdistukseni. Hän tulee juttelemaan minulle arabiaksi, en ymmärrä sanaakaan ja yritän vaihtaa kielen ranskaksi. Hän ei puolestaan näytä osaavan lainkaan ranskaa, mutta viittilöi minua seuraamaan itseään tehden rauhoittavia eleitä ja nyökytellen - ”reitti selvä tähän suuntaan”.Tällä kertaa selviänkin pesulalle ongelmitta. Pesulan lähellä on markkina-alue, jolta A:n mukaan sai ruokaa tammikuisten levottomuuksien pahimpinakin aikoina, kun kaikki kaupat pitivät ovensa kiinni. Ja toden totta, markkinat kuhisevat myyjiä ja asiakkaita. Ollaan vain muutaman korttelin päässä keskustan levottomuuksista, mutta täällä ihmisten elämä jatkuu kuin mitään poikkeuksellista ei olisi tapahtunut. Löydän avoimen leipomon ja siirryn jonon jatkoksi odottamaan patonkia. Paikka taitaa kuitenkin olla alueen ainoa avonainen leipomo, sillä sisään lappaa tungokseksi asti ihmisiä, enimmäkseen miehiä, jotka kaikki puskevat aggressiivisesti tiskiä kohti ja raivaavat pienempiä tieltään varmistaakseen, että ehtivät saada leipää ennen kuin se loppuu. Jään jalkoihin. En uskalla ängetä ihmisjoukon läpi ja olen jo luopumassa leivänostoaikeista, kun saan taas todistuksen tunisialaisesta solidaarisuudesta. Juuri asiointivuorossa ollut vanhempi mies huomaa avuttomuuteni ja kysyy, mitä haluaisin. Mies suurentaa omaa patonkitilaustaan, raivaa minulle tietä väkijoukon läpi ja pääsen ojentamaan kassalle maksun ja saan tulikuuman patongin käteeni.

Lähtiessäni takaisin asuntoani kohti on tilanne taas muuttunut. Suuri ihmisjoukko kulkee kadulla minua vastaan. Muutama nuorukainen pysäyttää kulkuni. ”Neiti, ette voi mennä tuohon suuntaan, siellä on nyt todella vaarallista.” ”Mutta minä asun tuolla, minun on päästävä sinne!” Yksi joukon pojista tarjoutuu saattamaan minut asunnolleni, hän kertoo tietävänsä reitin, joka on turvallisempi kuin pääkadut. Epäröin. Älä koskaan lähde tuntemattomien matkaan ja niin edelleen. Tulen kuitenkin siihen tulokseen, että nuori poika on pienenpi uhka kuin kyynelkaasu ja ammukset. Poika johdattaa minut sivukujien ja sisäpihojen kautta asuntoni eteen ja juttelee samalla mukavia. Lähtiäisiksi hän toivottaa kohteliaasti hyvää iltaa ja kehottaa pysymään loppupäivän sisätiloissa.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä on ollut äärimmäisen koskettavaa juuri se, miten ihmiset tuntuvat pitävän huolta toisistaan, ja vielä erityisen hyvää huolta meistä ulkomaalaisista.

Viiden aikoihin iltapäivällä kaikki meteli kaduilta loppuu äkkiarvaamatta. Ihmettelen, mitä tapahtuu, onko poliisi kenties iskenyt niin rajusti, että se on säikäyttänyt mielenosoittajat hiljaisiksi. Muutaman minuutin kuluttua selitys löytyy uutisista: väliaikaishallituksen pääministeri on ilmoittanut eroavansa, myöntyen näin yhteen mielenosoittajien päävaatimuksista. Tulevat tunnit ja päivät näyttävät, riittääkö se rauhoittamaan tilanteen pysyvästi.